Suurta draamaa on räkättirastasperheen elämä pesintäaikaan! En ollut juurikaan moiselle asialle uhrannut ajatuksiani, ennen kuin perhe Räksä päätti rakentaa kotinsa puunhaaraan aivan olohuoneemme ikkunan viereen.

Huolellisen ja varmasti kaikkien arkkitehtuurin kriteerien mukaisen pesänrakentamisen jälkeen sain todistaa emolinnun hautomista. Hautomista, hautomista ja vielä vähän hautomista. Ainoastaan lyhyet ruoka- ja verryttelytauot se soi itselleen. Mitähän emon päässä liikkui kaikki ne tuuliset ja sateiset päivät parin viikon ajan, kun se kärsivällisesti lämmitti ja suojasi muniaan tuijottaen tyhjyyteen, välillä ummistaen pikimustat silmänsä. Eikä isälintukaan työttömänä ollut hautomisaikaan! Sillä oli kova työ hätistellä kaikki mahdolliset tunkeilijat pesän läheltä kauemmas - oli syytä tai ei. Harakat, oravat, tikat ja pikkulinnut saivat kyytiä, jos eksyivät liian lähellä räkättien kotipuuta. Pistin merkille, että naisellisen pyylevään ja vaatimattoman harmaaseen emolintuun verrattuna isälintu oli pieni, luihu ja väritykseltään hieman voimakkaampi.

Hautomista

 

Emo kävi hautomisen loppuvaiheella koko ajan levottomammaksi. Se kurkisteli ja kuunteli pesän pohjalle, ikäänkuin se olisi pyytänyt poikasiaan jo kuoriutumaan. Sitten koitti päivä, jolloin näin ensimmäisen vilahduksen pikkuriikkisestä linnun nokasta - oi sitä ilon päivää kaikkien jännityksentäyteisten päivien jälkeen! Kuin olisin juuri kuullut parhaan ystäväni synnyttäneen.

Emo- ja isälintu kantoivat vuoronperään matoja poikasille, ja aina ruoka-aikaan pesästä pompsahti neljä piipittävää, alienia muistuttavaa harmaata, kaljua, isosuista päätä, jotka epätoivoisesti koittivat saada osansa ateriasta. Muina aikoina poikasia ei näkynyt, pesä oli sen verran syvä.

Isälintu syöttää

Lähes koko pesintäajan sää oli varsin epäsuotuisa. Ilma oli kylmä ja vettä satoi vähänväliä - vuoroin tihuuttaen, vuoroin kaatamalla. Kaatosateen yllättäessä emolintu levitti siipensä sekä jo valmiiksi pyylevän kehonsa lähes pesän levyiseksi läjäksi, jotta poikaset eivät kastuisi. Ja mikä hienointa, emolinnun lähdettyä ruuanhakuun isälintu tuli uskollisesti tuuraamaan emoa ja koitti parhaansa mukaan levittäytyä suojaamaan poikasiaan.

Räksänpojat kasvoivat nopeasti. Muutaman päivän päästä kuoriutumisestaan neljä poikasta olivat kasvaneet sen verran, että eivät enää mahtuneet pesänpohjalle piiloon. Emolinnulla oli enenevissä määrin hankaluuksia pysyä paikallaan pesässä, kun pienet, levottomat linnunalut tönivät ja nokkivat emoa pesänpohjalta käsin.

Huvittuneena seurasin räksien kodin puhtaanapitopuuhiakin - aina kun emo toi ruokaa, se jäi odottamaan, että poikanen pyllistää ja kakkaa valkoisen kiinteän läjän, jonka emo aina joko söi, tai kantoi pesästä pois. Kuka nyt vessassa haluaa asua!

Poikasten keskinäinen nokkimisjärjestys alkoi hahmottua. Kaksi niistä olivat ruoka-aikaan toisia agressiivisemmin hamuamassa matoa itselleen, ja vaikka vanhemmat koittivatkin jakaa ruokaa tasapuolisesti, nämä kaksi saivat usein vietyä madon toisten nokan edestä. Kokoero poikasten välillä kasvoi.

Ahdasta alkaa olemaan

Vajaan parin viikon jälkeen kuoriutumisestaan poikaset hädintuskin mahtuivat pesään. Isommat kävivät yhä levottomimmaksi. Ne sukivat itseään, hyppivät uhkaavasti pesänreunalla ja levittelivät siipiään. Ruoka-aikaan ne hyppäsivät röyhkeästi takaisin pesään rusentaen pienemmät sisaruksensa alleen. Pienet näyttivät heikoilta ja avuttomilta. Oli ahdistavaa katsoa, kun pieni poikanen koitti sinnitellä puristuksissa pesän seinän ja isomman poikasen välissä. Se ei jaksanut pitää päätään pystyssä, vaan painoi sen välillä pesän reunaa vasten. Pelkäsin, että se kuolee hetkenä minä hyvänsä.

Oli kulunut noin kaksi viikkoa poikasten kuoriutumisesta. Saavuttuamme kotiin kaupunkireissulta, kuulimme ulkoa epätavallisen kovaäänistä räksätystä. Kaksi isoa poikasta oli hävinnyt pesästä, ja pienet huutelivat hädissään sisarustensa perään! Takapihallamme hyppi lentokyvytön räksänpoika emon ruokkiessa sitä maahan. Toinen istui puun oksalla parinkymmenen metrin päässä pesäpuustaan. Kuvitteli varmaan olevansa orava ja hyppi oksia pitkin puusta toiseen, lentäähän se ei vielä osannut. Emo kantoi sille ruokaa oksalle. Mikä tässä käänteessä oli hienointa, nyt kaksi pientä poikasta saivat rauhassa vallata koko pesän itselleen ja syödä mahojensa kyllyydestä ruokaa, ilman taistelua. Toivoin hartaasti, että ne malttaisivat pysyä pesässä vielä muutaman päivän ja kehittyä isommiksi ja vahvemmiksi.

Ensimmäinen poikanen maassa

Mieleni valtasi haikeus. Olin kuukaden päivät saanut seurata räkättiperheen jännittävää elämää, ja käsillä oli aika, jolloin poikaset lähtivät yksi toisensa perään pesästään, enkä todennäköisesti näkisi niitä enää. Olin kuluttanut tunteja parvekkeella kamera kuvausvalmiina, tähdäten pesään ja ikuistaen lintujen elämää. Olin istunut sisällä ja katsonut television sijaan ikkunasta ulos, sieltä tuli luontodokumentti livenä.

Viimeiset poikaset pesässä

Muutaman päivän kuluttua pesä oli tyhjentynyt. Maassa ei näkynyt yhtään poikasta. Tässäkö tämä dokumentti sitten oli? Ilokseni huomasin seuraavana päivänä, että ainakin toinen pienistä poikasista oli elossa, tosin sen elämä ei näyttänyt kovin lupaavalta. Se hädintuskin pysyi pystyssä kun se räpisteli ja loikki nurmikolla emon perässä. Sen siivet eikä pyrstö olleet kehittyneet tarpeeksi, menisi kauan ennenkuin se lentäisi. Eräänä iltana kuulin tuttua pientä räksätystä ihan läheltä. Menin parvekkelle katsomaan, ja näin yhden räksänpojista kotipuunsa oksalla. Yksi poikasista oli siis ainakin oppinut lentämään! Se asettui aloilleen ja ilmeisesti aikoi yöpyä tutulla paikalla.

Se oli viimeinen kerta kun näin poikasia. Ehkä ne ovat kasvaneet niin, etten enää tunnista niitä. Ehkä ne ovat lähipuskassa piilossa juuri kun etsin niitä katseellani. Mutta on myös mahdollista, että kissa tai kettu on syönyt jonkun niistä - Luonnonlaki on karu, mutta välttämätön.