Kuvaterapiaa terapiametsässä

Olin ollut ahdistunut pitkään. Työ- ja opiskeluasiat painoivat mieltäni ja olin stressannut tilannettani niin paljon, että minusta tuntui kuin pääni sisällä olisi ollut tiukkaakin tiukempi umpisolmu. En yksinkertaisesti löytänyt enää langanpäätä, josta olisin alkanut solmua avaamaan.

Kävin ystäväni luona ja taas vaihteeksi valitin hankalaa tilannettani. Meillä tuli puhe hiljentymisen ja ajatusten tyhjentämisen tärkeydestä. Jos tietää solmun olevan olemassa ja yrittää paniikissa riuhtoa sitä auki, lopputuloksena on todella tiukka ja vaikea sykkyrä. Pitäisi osata hellittää hetkeksi, hengittää syvään ja unohtaa koko solmun olemassaolo. Tämän jälkeen on helpompi rauhallisin mielin palata solmun ääreen, pyöritellä ja tutkailla sitä. Todennäköisesti se langanpää lopulta putkahtaa esiin. Joillekin tämä solmun unohtaminen käy esimerkiksi meditoinnin avulla. Joku juoksee itsensä henkihieveriin, joku maalaa mielenmaisemiaan. Kaikki keinot ovat yhtä arvokkaita!

Minä olen luontoihminen. Metsä on se paikka, jossa myyrän jäljet lumihangella tai kuusen oksalla sirkuttava sinitiainen saa koko maailman kutistumaan siihen hetkeen ja paikkaan. Pidän myös valokuvaamisesta. Saatan kyyhöttää tunnin liikkumattomana mökin pihassa, toisessa kädessä kamera, toisessa perunan palanen. Mielessäni ei käy koko tunnin aikana kuin hengittäminen mahdollisimman tasaisesti ja huomaamattomasti, kun siili vipeltelee mökin lähimetsässä ja etsii syötävää. Lopulta kun se tulee siihen tulokseen, että tuo outo perunanhajuinen möykky kuuluu pihan kalustukseen, se vipeltää luokseni ja nappaa perunan sormistani. Voi sitä onnen hetkeä kun saan napattua lähikuvan – joskin epätarkan – siilistä, joka seuraavassa hetkessä jo säikähtää kameran ääntä ja viipottaa takaisin metsään.

Mutta nyt tämä solmuni oli tiukka ja vaikea. Eikä minulla ollut mahdollisuutta lähteä monen sadan kilometrin päähän mökille siilimetsään. Eikä niitä siilejä pahemmin maaliskuussa ole vipeltelemässä...

Minut tuntien ystäväni ehdotti, että nyt minun kannattaa suunnata kameran kanssa lähimetsään ja ottaa valokuvia. Ei mitään vuoden luontokuvia, vaan kuvia jotka sillä hetkellä puhuttavat minua itseäni, kuvia jotka herättävät ajatuksia. Ja näin minä tein!

Tarkkailin yksityiskohtia. Miten oksat menevät ristiinrastiin, millaisia kuvioita männyn kaarna muodostaa. Huomasin kuinka puun ympäriltä on jo sulanut lumi. Voin jo kuvitella huumaavan havun ja sammalen tuoksun, jota tulvii parin kuukauden päästä ilmaan. Kevät on täällä! Uutta elämää, uusia alkuja, uusia mahdollisuuksia. Naps, sanoi kamera. Yksi oksa tekee U-käännöksen ja jatkaa matkaansa tyytyväisenä ihan eri suuntaan kuin oli alunperin tarkoitus, miksen minäkin voisi tehdä niin? Kuka sanoo mihin suuntaan pitää kasvaa, pääasia että kasvaa! Naps. Suuri, voimakas – voimauttava – mänty. Otan siitä tiukasti kiinni ja painan posken hetkeksi sen karkeaan kylkeen. Imen itseeni osan sen voimasta. Ja naps.

Paremmasta terapiasta viis, tämä on kuvaterapiaa terapiametsässä. Seuraavalla viikolla aukaisin solmuni ja laitoin pyörät pyörimään kohti muutosta. Kuka sanoo mihin suuntaan pitää kasvaa?

"Tule, tule!"




Kevät on täällä!


Suunnan muutos


Voiman lähde